Kun unohtaa olla onnellinen

Olen ollut aika alamaissa tänä syksynä, ja aloinkin kyselemään itseltäni miksi en osaa olla onnellinen. Vaikka olin saanut kaiken haluamani - ja paljon sellaistakin mistä en ollut edes osannut unelmoida - silti vain huokailin ja valitin. Tämä alakuloisuus söi minua kuin silkkiperhosen toukka joka nakertaa mulperipuun lehteä ja uhkasi nielaista minut tyystin, ellen jotenkin pääsisi siitä eroon.

Kyselin neuvoa muilta ihmisiltä, ja sain vastaukseksi: “se johtuu säästä”. Oli niin harmata, pimeää, kylmää ja sateista. Ehkä ympäristö ja sää vaikuttavat osaltaan, mutta jotenkin olen aina uskonut siihen, että ihmiset pystyvät voittamaan tällaiset ulkoiset tekijät. Etsin siis suraavaksi syitä itsestäni. Minulla on ihana koti, hyvä työ, rikas vapaa-aika ja hyviä ystäviä joiden seurassa voin rentoutua täysin. Minulla ei siis pitäsi olla mitään valittamisen aihetta. Totesin itsekseni, että olin vain yksinkertaisesti unohtanut olla onnellinen.

Soitin lempiserkulleni Beijingiin. Otan yleensä häneen yhteyttä kun kohtaan jotain ongelmia elämässäni. Puhelumme aikana aivastin, ja serkkuni vitsaili minulle: “Ajattelin sinua eilen, ja siltä ajatukselta kesti näin kauan lentää luoksesi, joten aivastit vasta nyt!” Kiinassa ihmiset uskovat, että kun aivastaa niin se tarkoittaa että joku jossain puhuu sinusta tai ajattelee sinua. Hän sai minut nauramaan, enkä ollut aikoihin nauranut niin makeasti!

Sitten juttelin veljentyttäreni kanssa netissä. Hän kertoi innoissaan kuinka hieno hänen uusi koulunsa oli, ja kuinka hän on voinut, ja että ensi maanantaina hän viettäisi 5-vuotissyntymäpäiväänsä. Kerroin kuinka kovasti olisin halunnut olla juhlimassa hänen kanssaan, mutta en nyt vaan voinut. Hänen silmänsä aloivat punoittaa. Kun selitin vielä lisää hän alkoi jo kyynelehtiä, mutta koitti kuitenkin urheasti näyttää iloiselta ja sanoi hymyillen: “minun on niin ikävä sinua täti!” Omatkin silmäni kostuivat mutta samalla tunsin olevani niin onnellinen.

Eräänä sateisena lauantaipäivänä pidin kiinalaista kokkikurssia. Ennen kuin oppilaat tulivat paikalle mietin itsekseni olivatko he pitäneet edellisestä tunnistani ja tulisiko kukaan heistä tänään paikalle. Sitten oppilaat saapuivat yksi toisensa jälkeen, ja kaikki kertoivat mitä kiinalaisia herkkuja olivat kotona valmistaneet ja kuinka onnelliseksi olivat perheensä tehneet noilla opettamillani resepteillä. Huoleni ja epäilykseni katosivat saman tien. Kasvoilleni nousi onnellinen hymy ja olin siinä hetkessä täynnä itseluottamusta. Kurssin päätteeksi ihanat oppilaani antoivat minulle vilpittömät aplodit opetuksestani.

Onnellisuus on tarttuvaa ja siitä saa niin paljon voimaa! Tuon viiden tunnin kokkikurssin päätteeksi menin kotiin ja valmistin vielä nuudeleita töistä palaavalle miehelleni ja itselleni. Ruokaa laittaessani hyräilin jopa iloisesti kiinalaisia sävelmiä!

Laitoin nuudelikattilaan mitä nyt sattui jääkaapista löytymään: kiinankaalia, tuoreita metsästä poimittuja suppilovahveroita ja eilisiä tähteitä, kuten mustapapu-valkosipulikastikkeessa valmistettua lohta. Söimme mieheni kanssa yksinkertaisen mutta sitäkin maittavamman illallisen. Hänkin oli onnellinen nähdessään minut niin rentoutuneena ja iloisena. On oikeastaan niin helppoa olla onnellinen – kunhan sen vain aina muistaisi!